Päivät niin kuin varisparvi raahautuu

Bongaa turren huppari.

Enpä ole taas postannut aikoihin, tässä on ollut niin Strasbourg - ja Merseburg-reissua kuin äidin hostaamistakin, ja jotenkin inspiraatio ajatusten kokoamiseen ja bloggaamiseen on ollut nolla. Seuraa siis sekava yhteenveto marraskuusta.

Sekalaisia asioita, joita olen oppinut marraskuussa:

1) Äidin opetukset:

- moderni taide (myös Dali) on bullshittia (en ole samaa mieltä)
- mikä ei tapa, se vahvistaa on bullshittia (tämä voi olla totta)
- Lisäksi jotain kodinhoitoon ja siivoukseen liittyviä opetuksia, mitä yritän noudattaa, mut ongelma on se, etteivät nämä 5 miekkosta noudata niitä. Tosin saatiin kyllä viime viikolla siivousplääni tehtyä ja itse ainakin hoidin omat hommani. Katsotaan, tuleeko noihin ryhtiä...
- Vapianon salaatit on omnomnom. Jäin koukkuun. Ehkä popsin niitä vielä Helsingissäkin.
- Lisäbonus: Sain äidin ehkä koukkuun Kiinteistökuningatar Kaisaan. Vaikka sekin oli bullshittia.

2) Urheilulliset opetukset

- hyväksy, ettet vaan ole aamulenkki-ihminen
- turha ihmetellä bodyblurbin jälkeen jos toinen käsi on kipeämpi kuin toinen, jos unohdit poistaa painoja toiselta puolelta tankoa ja tanko oli epäsuhtainen
- ei kannata päteä punnertamalla muita puolta nopeammin bodyblurbissa, koska seuraavana päivänä selkä on kipeä (miten tuosta voi tulla selkä kipeäksi??)
- turha yllättyä enää bodyblurbin surkeudesta, purkkaa jauhava ohjaaja joka sekoilee ihan omiaan on ihan fine

Natural History Museum, Stuttgart

3) Muut

- Jos sanot jotakuta Justin Timberlaken näköiseksi, turha odottaa kohteliaisuutta takaisin
- Älä turhaudu, jos kämppisten tapa aloitella on juoda yksin omassa huoneessa
- Älä syyllistä ihmisiä siitä, jos ne ei lähde ulos. Se ei auta jatkossakaan.

Boat tourilla oli pikkasen kylmä, nimimerkillä tyylikäs turre.

Mitäs vielä?

Strasbourg meni oikein mukavasti ja pojat oli tyytyväisiä. Lähinnä käppäiltiin ympäri kaupunkia, löydettiin joku diskoteekkikin kaivamalla yläasteen ranskan tuntien opetukset aivokuoren syövereistä ja kysymällä random-ihmisiltä "Ou es la discotheque?" Kukaan ei hukannut rahojaan eikä eksynyt. Kirjanpidollisesti reissussa on vielä setvittävää, mutta eiköhän kaikki saada pian laskettua, toivon mukaan... Strasbourg näytti aika samalta kuin marraskuussa 2009. Olin siellä silloin melkein samoihin aikoihin kuin nyt, samat joulukatuenkelit siellä oli vieläkin. Ja edelleen kaupungin tsekkaa päivässä, joten lähdettiin sunnuntaina melko aikaisin kotiin.

Strasbourgin jälkeen mulla oli eka työmatkani koskaan ikinä, se suuntautui Merseburgiin, pieneen keskiaikaiseen kaupunkiin Itä-Saksassa. Tästä ei ole kuvia, mutta kyseessä oli kuitenkin IAESTEn vuosipäivät, jolloin sain kunnon kuvan koko organisaatiosta, vuoden tapahtumista, muista harjoittelumahdollisuuksista ja sain äänestää jäsenetkin pariin seuraavaan kokoukseen (hyvä kun edes muistaa mitä ja ketä äänesti...). Olin ainoa ulkomaalainen, ainoa toimistoharjoittelija, ainoa jolle kyseessä oli puhdas työmatka (DAAD:n tyyppejä lukuunottamatta), ainoa joka edusti komiteaansa yksin enkä tuntenut entuudestaan ketään. Mutta oli tosi hauskaa, mahtavia tyyppejä, nuoria opiskelijoita mukana, oli rentouttavaa nukkua neljän tähden hotellissa ja syödä hyvin, kaikki ilmaiseksi, ja ihmisiin oli helppo tutustua. Muuten siis kivaa, en vaan tod.näk. näe niitä ihmisiä enää ikinä, eikä mitään viikonloppuja muissa kaupungeissa enää syksyllä järkätä. Se on vähän hanurista.

Sitten äiti tuli mulle ja turreiltiin oikein olan takaa, tehtiin päivän reissu Heidelbergiinkin, joka oli ihana pikkukaupunki, mutta myöskin helposti päivässä katsottu. Äiti tuli juuri sopivaan aikaan, koska täällä on jo Suomen kelit, ja se toi talvivaatteeni mukanaan.

Tajusin äidin vierailun ansiosta, kuinka paljon museoita ja nähtävää Stuttgartissa oikeasti on - asioista pitää vaan ottaa selvää. Käytiin katsomassa myös oopperaa, Lentävää hollantilaista, mutta se oli tosi outo modernisointi mistä en tajunnut mitään. Loppukohtauksessa lavalla oli alaston mies, joka vei kaiken keskittymiskykyni lopullisesti. Luettiin jälkeenpäin Hollantilaisen juoni Wikipediasta, ja sekin oli toisaalta aika tylsä ja päätön, joten doesn't matter. Annan Stuttgartin oopperatalolle kuitenkin vielä yhden mahdollisuuden, kun meen joulukuussa katsomaan Joutsenlampea, Black Swanin inspiroimana tottakai.

Suomi-vieraan lähdön jälkeen ja pinaattilettujen loputtua koti-ikävä ja kyllästyminen iskivät taas salakavalasti. Onneksi tässä on taas tietovisaa ja Stammtischia. Joulumarkkinatkin aukevat ja saan jo torstaina taas vieraan, kunnianarvoisan Erasmus-bestikseni. Lisäksi löysin viikonloppuna Ylen Elävän arkiston, mikä on mahtavinta ikinä, kun kerran Yle Areenasta ei näy ulkomailla, ainakaan Saksassa juuri mitään... Kyllä tämä tästä. Taas. On vaan niin masentavaa tajuta laskevansa päiviä kotiinpaluuseen - tai vihdoinkin tajuta, että tämä maa ei ole mun koti - tarvitsisin jonkun kunnon bitch slapin - tai sitten vaan vitamiineja.

Ai niin, hautasin oletettavasti NaNoWriMo-proggiksen, mutta ajattelin jatkaa sekalaisten fragmenttien kirjoittamista ja koota ne joskus vuonna nakki ja papu yhteen. Saas nährä.

Ai niin vol. 2: Marraskuun ylläripylläribonus! Sain kaksi (2) uutta saksalaista (!) (potentiaalista) kaveria, toinen vanha tuttu Mitfahrgelegenheitista johon törmäsin samoissa bileissä ja toinen tuli puhumaan mulle ja äidille museossa, kun kuuli meidän puhuvan suomea. Se oli vaihdossa Helsingissä viime vuonna ja osaa vähän suomea. Ihanaa, uusia ihmisiä.

Kaduttaa etten aloittanut täällä esim. kuoroa tai jotain säännöllistä harrastusta, en osaa bondailla ihmisten kanssa punttiksen pukukopissa, vaikka periaatteessa siellä olisi mahdollista tutustua ihmisiin (Puolialasti? Ehkei sittenkään...). Seuraavalla ulkomaan keikalla (tottakai sellainen vielä tulee) aloitan systemaattisemman tutustu uusiin (mahdollisesti paikallisiin) ihmisiin -ohjelman. Kun ainoat kaverit on muut ulkkariharjoittelijat ja niiden sosiaalinen piiri taas laajempi kuin mulla, tuntee itsensä toisinaan rasittavaksi ihmisiin takertujaksi.

Mutta niin, ei ole asiat aina kuin Münchenissä. Tai Strömsössä - kauhea sotku aina sekä kotona että töissä. Münchenissä meinasin  kerran tulla hulluksi kun en päässyt imuroimaan kolmeen viikkoon, täällä taas olen jo niin tottunut tähän uskomattomaan sotkuun että se on musta ihan ok, että kuivakaapista ja seinän nurkista löytyy jos jonkinlaista ötökkää ja jossain on aina jonkun mädäntyneitä banaaneja.

Ja paluu arkeen Brysselin auvon jälkeen...

Tiistai: "Sä joit just tuhannen kilokalorin edestä, miten sulla voi olla taas nälkä?" kysyi kämppis kun söin Reissumiestä (en edes aiemmin paheksuntaa aiheuttanutta kebabia). Tultiin just kotiin viettämästä aussikämppiksen (sen jolla on Ylpeys & Ennakkoluulo-nimi) läksäreitä, yllättäen päädyttiin taas kantakapakkaan Tequila Bariin, ja 4 metronsa missannutta harjoittelijaa nukkui meillä pari tuntia ja lähti sitten töihin. Niin myös mäkin, mutta Gott sei Dank pystyin menemään hieman myöhemmin...

Oli vapaapäivä pyhäinpäivän takia, joten tungin aiemmin päivällä Y&E-aussin kanssa Mersu-museoon, joka on Stuttgartin ykkösnähtävyys ja jossa kumpikaan meistä ei ollut vielä käynyt.

Aina niillä on tollasia avaruussukkula-autoja jokaikisessä automuseossa.

Voi kun söpö.

Museo oli oikeasti kiinnostava, Mersun historia oli linkitetty hyvin autojen historiaan ja myös yleiseen maailmanhistoriaan muutenkin kuin vain tekniikan näkökulmasta. Mercedes ja sotahistoria oli kaikkein kiinnostavinta. Huomattiin lopussa että oltiin missattu vahingossa joku 5 puolta tuosta museosta, siellä olisi voinut viettää vaikka koko päivän.

Piti tietty ottaa kuva tulevan auton kanssa.

Paavin auto oli parasta koko museossa, oon aina ihan kickseissä kaikista paavijutuista, koska olen kitschin, tahattoman komiikan ja huonon läpän ystävä.

Ja pitihän sitä taas saada isänmaallisuuskohtaus.

Museon jälkeen tokaisin aussille että onpas kova nälkä ja nyt väsyttää, mihin se vastasi "no sä et taida olla museoihmisiä". Niinpä niin. Yritä tässä nyt sit vakuuttaa että oikeesti oon ihan museofani ja truu turre aina kun mahdollista. Aussi lupas tulla former Russian republic of Finlandiin joskus käymään, parempi ois.

Toin pojille suklaata Belgiasta, söin itse melkein kaikki kun ne oli niin hitaita. Fail.

Mitäs tässä vielä on tapahtunut? Uusi aussikämppis muutti viime viikolla, ja tuorein eilen muuttanut kämppis on se jäbä joka lukee mun papereissa työnantajan kohdalla ja jonka oon nähny kerran aikaisemmin, kun se kiersi aiemmin maailmaa. Tosi rento ja hauska tyyppi! Eiköhän nyt saada ryhtiä Schwabstrassen sotkuihin ja kaikenlaiset romut korjattua. Se toi myös espressokeittimen tullessaan, eli saan vihdoin oikeaa kahvia - tuhat tykkäämisnappulaa tälle. Olisin tietysti voinut ostaa espressokeittimen itsekin, mutten viitsinyt investoida tähän asuntoon, ja oisko kukaan sitten osallistunut siihen hankintaan... Tiedä häntä.

Oon muuten aivan unohtanut kertoa lukuharrastuksestani! Kaikki mitä rakastin oli pieni pettymys, ei nyt huonokaan mutta vähän blaah. Sen sijaan Münchenin kaveriltani Simonelta lainattu Phantomherz-novellikokoelma oli ihan mahtava, haluisin itsekin kirjoittaa jotain sellaista. Siinä oli tosi hyviä lauseita, joita voisin kirjoittaa jonnekin ylös. Nyt luen Zwei an einem Tag -kirjaa, joka tuli just leffateatteriin ja on ilmestynyt suomeksikin. En juuri nyt muista nimeä suomeksi, enkä jaksa googlata sitä, mutta hirveä hypetys siitäkin. Kirja on onneks imaissut mut täysin mennessään, vihdoinkin törmään sellaseen teokseen joka klikkaa heti ja jota ei voi päästää käsistään, vaikka kyseessä ei olekaan mikään muu kuin rakkaustarina. 540 sivua saksaks on muuten ehkä vähän hc. Ois ehkä pitänyt kuitenkin ostaa se enkuks, koska menee joitain juttuja vähän ohi, mutta tähän mennessä oon pysynyt kärryillä ihan hyvin. Mulle tulee parin viikon ajan myös sanomalehti Frankfurter Allgemeine, kuulemma Saksan konservatiivisin lehti, en osaa sanoa muuta kuin että se on aina niin paksu että hyvä kun yhden sivun kerkee lukemaan, ja muutenkin saksalaiset sanomalehdet eivät layoutinsa puolesta ikinä houkuttele, pitänee pysytellä netin puolella. Saksalainen nuorten aikuisten lehti Neon taas on yhtä hyvä kuin ennenkin. Oon ihan koukussa Neonin rehelliset deitti-ilmoitukset-palstaan, jossa ihmiset omilla nimillään ja naamoillaan paljastaa huonoja puoliaan, ja myös niiden ystäviltä ja exiltä on kysytty niiden huonoja puolia, mutta siitä huolimatta ne etsii seuraa. Eikä ne negatiiviset puolet niin pahoja ole oikeesti.

Ylihuomenna Strasbourgiin kuuden herrasmiehen kanssa, en oo pahemmin suunnitellut ohjelmaa enkä varmaan hirveästi suunnittelekaan, luotan siihen että aikuiset ennenkin matkustaneet ihmiset osaavat valita itselleen kiinnostavimmat nähtävyydet oma-aloitteisesti. Muutenkin yritän opetella pois joskus jostain kummallisesti kumpuavasta äitimäisyydestä/ihmisten viihdyttämisen tarpeesta ja luottaa siihen, että ihmiset osaavat itsekin keksiä tekemistä ja pitää hauskaa. Kyllä niillä joka tapauksessa on hauskaa, vaikkei ohjelmanumeroita tuputeta koko ajan joka tuutista. Ja sillä aikaa voin keskittyä esimerkiksi National Novel Writing Monthiin ja sen "romaanin" kirjoittamisen aloittamiseen...

Tintin kaupungissa

Olen niin kateellinen Katrille kun se saa asua sellaisessa kaupungissa kuin Bryssel. Vaihdetaanko?

Tosin tämä kuva näyttää vähän Saksalta.

Siel oli fitnesspatsaita!

Koti-ikävään Helsingin Tuomiokirkon kaksoisolento

Manneken Pis oli pyörätuolissa paralympialaisten kunniaksi

Sarjakuvaseiniä ei voi olla liikaa

Kunnon EU-kansalaisen piti tietysti käydä parlamentissa.

Paluumatkan yllätysbonus: vaihto Kölnissä! Tuomiokirkko oli hieman pettymys, ehkä en vaan tajunnut kuinka iso se oikeesti on.

Kiitos tytöt <3

Oli ihana ja rentouttava viikonloppu, tosin kaksi päivää meni lähinnä matkustamiseen ja menomatka suurimmalta osin junan käytävällä istuen (vessaa vastapäätä tietysti). Mulla ei ollut kaupungin suhteen sinänsä mitään odotuksia, lähinnä odotin ystävien näkemistä ja luulin että Bryssel on jotenkin kliininen, tyyliin pelkkää EU:ta ja virastoa, mutta siellä olikin vaikka mitä; tosi paljon persoonallisia juttuja, kuten Tintti-leffan puffausta, sarjiksia, frittejä, vohveleita, kansainvälisiä ihmisiä, hauskaa flaamin kieltä joka muistutti saksaa ja paljon menoa ja meininkiä.

Olikin hieman masentavaa alkuviikosta, kun piti päästä taas normirytmiin Stuttgartissa ja tuntui taas, ettei täällä vaan ole mitään elämää näin suureksi kaupungiksi, mutta nyt on taas parempi fiilis ja koti-ikäväkin taittunut - ehkä Jennan tuomat Reissumiehet auttoivat?

Joku hoilaa taas mun ikkunan alla olevassa tunnelissa, siltä se ainakin kuulostaa...